Huoh. Kuviot ovat helpottaneet tuntuvasti. Neiti D on poissa kuvioista ja Neiti T:n kanssa olemme päätyneet yhteisymmärrykseen - meillä synkkaa harvinaisen hyvin, mutta suhteeseen venyminen on hieman liian suuri venymä. Olen vapaa.

En pystynyt suhteeseen Neiti T:n kanssa. Olen liian täynnä pelkoja. Pelkään ihastuvani Neiti K:hon, tai pelkään että ihastuisin johonkuhun toiseen, tiedän että se on mahdollista. Minä olen sellainen.

Samalla uskon olevani parempi ihminen. En voi uskoa olevani paha luonteeltani.

Aloitin tämän blogin marraskuussa pitkähköllä kirjoituksella jossa oli osallisena 5 eri naista. Heistä kaksi on hävinnyt pois pelistä, mutta samalla kaksi on tullut kuvaan lisää. Ja jotenkin on sellainen tunne kuin olisin palannut täsämälleen samaan tilanteeseen kuin missä olin silloin marraskuussa, eli olen palannut kaaokseen. Tämä kaaos jotenkin vain syntyy ympärilleni, vaikka teen parhaani elääkseni oikein ja rehellisesti, kaikkia osapuolia kunnioittaen.

Jos kuitenkin palaamme ajassa hetken taaksepäin. Tammikuun aikana olen tapaillut Neiti D:tä. Se on ollut ihan kivaa, mutta emme ole oikein päässeet niin hyvin synkkaan, ikäänkuin samalle taajuudelle, kuin olisin halunnut. Tästä syystä päätin ottaa suhteessa lopputilin. Päätöksen tein lähes kolme viikkoa sitten, mutta koska en ole tavannut häntä tänä aikana, en ole sitä pystynyt hänelle kertomaan. Hän on myös ollut ulkomailla, joten erossa oleminen on ollut tavallaan luonnollista. Huomenna kuitenkin tapaan hänet ja voin kertoa asioiden laidan.

Siinä vaiheessa kun olin tehnyt päätöksen erota Neiti D:stä, ajattelin että aika olisi vihdoin kypsä käydä asioita läpi exäni, Neti T:n kanssa. Sovin tapaamisen kahden viikon päähän (eli viime perjantaiksi), jotta suhteeni Neiti D:hen olisi varmasti loppu ja voisin puhua Neiti T:lle riippumattomana vanhoista kuvioista. Ajattelin jotenkin että myös paluu siiheen suhteeseen olisi mahdollista. No, en sitten kuitenkaan ollut pytstynyt virallisesti lopettamaan suhdetta Neiti D:hen, kun jo tapasin Neiti T:n ja siitä omatunto kolkuttaa kumeasti. Kun vielä päädyin, täysin suunnittelemattomasti Neiti T:n luokse yöksi, on oloni varsin huono.

Eikä siinä vielä kaikki! Tänään olin erään ystäväni kotibileissä, jossa oli paikalla myös Neiti N, joka välillä oli varattu, mutta on ollut minusta aina kiinnostunut. Lisäksi siellä oli eräs mukava Neiti A, jota en ennestään tuntenut, mutta jonka kanssa flirttailin. Huomaan, että flirttailen kaikkien naisten kanssa vaikka se ei ole lainkaan tarkoitukseni. Se on vain eräänlainen tottumus, josta on vaikea päästä eroon.

Illan kruununa oli Neiti I, joka oli sen marraskuisen sopan kohokohta. Olin silloin hyvin kiinnostunut Neiti I:stä, ja tarjolla olisi ollut monenmoista toistenlaista naista, mutta koska en voinut saada Neiti I:tä, ei mikään tuntunut miltään. Neiti I oli silloin juuri marraskuussa löytänyt uuden miehen johon hän oli kovasti ihastunut, ja se riipaisi minua aika kovasti. Tänään Neiti I kertoi minulle että he ovat eronneet ja hän on taas onnellisesti sinkku. Vahingosta viisastuneena tiedän että Neiti I ei välttämättä ole minulle se oikea eikä hänkään välttämättä ole minusta kiinnostunut, mutta samalla tiedän että hänessä on sitä jotakin sähäkyyttä, jota olen kaivannut.

Tätä minun ei olisi tarvinnut tietää. Olisi ollut täysin onnellinen, jos olisin saanut rakentaa Neiti T:hen suhdetta, joka olisi voinut toimia tai sitten se ei olisi toiminut. Mutta nyt kun Neiti I on vapaana, jo pelkkä se tuulahdus siitä mikä voisi olla, saa minut epäilemään että Neiti T on sittenkin väärä.

Pahinta tässä on se että olen juuri eilen ilmoittanut T:lle että voisimme sittenkin ehkä palata yhteen ja heti tämän jälkeen havaitsen että minun first-choice onkin vapaana. Se etten ole vielä kunnolla purkanut siteitä Neiti D:hen pahentaa asiaa merkittävästi.

Olen kaaoksessa. Vituttaa. En halua, en jaksa enää. Haluaisin vain pois. Haluaisin vain että olisi mies ja nainen, ja he rakastaisivat toisiaan. Kaikki tämä muu on turhaa.

Täytyy myöntää että olen hieman alkanut lämmetä Neiti D:lle. Aamulla kun herää hänen vierestään ei olo ole paha. Mutta edelleen kalvaa kysmys; onko tämä tarpeeksi? Vai onko kemian puute lopulta sittenkin liian suuri?

Eikö tämä ole se ikuinen kysymys? Milloin tietää onko tämä se oikea? Ei varmasti monetkaan tiedä sitä heti alkuun, joten sille pitää antaa aikaa, mutta miten kauan? Olen kuullut kerrottavan että sen vain tietää. Mutta minä en tiedä.

Ymmärsin vastikään erään ongelman. Kaipaan naista joka ymmärtäisi minua, jolla olisi kiinnostunut suurinpiirtein samoista asioista kuin minä ja olisi taidollisesti ja älyllisesti samalla tasolla. Eli hänen pitäisi olla palavan kiinnostunut musiikista, taiteista ja filosofiastia, hänen pitäisi olla innostunut liikunnasta/urheilusta ja hänen pitäisi edes jossain määrin ymmärtää tieteitä. Ylipäätään asenteen pitäisi olla innostunut ja kiinnostunut vähän kaikesta.

Ongelma on en usko, että kukaan muu kuin minä on kiinnostunut juuri niistä aloja joista minä olen erityisen kiinnostunut. Ei ole olemassa toista minun kaltaista ihmistä. Olemme kaikki ainutlaatuisia.

Jos vaadin, että naisella on samat ominaisuudet kuin minulla (+kauneus), niin olennaisesti vaadin että tämä nainen olisi samanlainen kuin minä. Olen rakastunut mielessäni omaan kopiooni, tai oikeastaan, olen rakastunut omaan itseeni. Kaipaan lähelleni toisen itseni. Ööö?

Samalla järkeni väittää vastaan. Useimmissa pitkään kestävissä parisuhteissa kummatkin osapuolet ovat aika lailla samankaltaisia (vaikka poikkeuksiakin on). He ovat kiinnostuneet samantyyppisistä asioista ja siksi ymmärtävät toisiaan.Näin syntyy se ystävyys joka on parisuhteen perusta (tai näin olen kirjoista lukenut. Kirjoista ei tietysti opi elämään parisuhteessa, mutta siitä voi olla apua). Eli on vain hyväksi että toinen on jossain määrin samankaltainen kuin itse.

On siis kyse vain määrästä. Kuinka paljon puolison pitäisi muistuttaa minua? Eli kuinka paljon rakastan itseäni?

En saanut unta joten nousin keskellä yötä kirjoittelemaan. Pohdin tässä suhdettani Neiti D:hen. Olemme tavanneet "silleen" kolme-neljä kertaa ja homma alkaa asettumaan "tapailu"-statukseen. Itse en ole kuitenkaan kovin vakuuttunut suhteen kestävyydestä. Small-talk sujuu hyvin ja juttua riittää, mutta se on aika pintapuolista. Jos teen pidempään töitä ja alustan asian hyvin, voin vähitellen viedä keskustelun hieman syvällisempiin asioihin, mutta yleensä puheenaiheet ovat arkipäiväisiä. Ja häneltä en saa mitään tukea näihin pyrkimyksiin syvällisten asioiden pohtimisesta. Ei siten että Neiti D:llä ei olisi tähän kapasiteettia, mutta kun hänellä ei tunnu löytyvän intressiä pohdiskella asioita. Minä taas olen mitä suurimmissa määrin pohdiskeleva tyyppi.

No, kun en sitten ole aivan satavarma tästä suhteesta, olen tuntenut tarvetta ottaa rauhallisesti ja pitää hieman etäisyyttä. Tästä on ollut seurauksena esimerkiksi, että jos hän kysyy minulta tekstiviestitse että voisimmeko tavata tänään tai huomenna, vastaan täysin asiallisesti listaamalla tulevat menot ja milloin sopisi. Jälkeenpäin havahduin kuinka tylyjä viestini ovat. Ei merkkiäkään innostuksesta tai ystävällisyydestä - pelkkää asiaa.

Tämä ei nyt mitenkään mullistavan iso asia ole, mutta yhtäkkiä tajusin miten helposti se lähtee liikkeelle, tuo molemminpuolinen tylytys. Jos minulla on pieni ongelma alan hieman vältellä häntä olemalla hieman tyly, vastaa hän tietysti pian samalla mitalla. Tämän jälkeen minulla onkin täysi syy olla oikeasti tyly ja kierre on saatu aikaiseksi. Aikuisempiakin toimintatapoja voisi tietysti harrastaa.

Olen nyt pohtinut missä vaiheessa minun pitäisi tästä hänen kanssaan puhua, ja miten paljon hänelle kerron? En voi sanoa hänelle että "oletpas sinä tyhmä", vaan se pitää jotenkin pukea asialliseen muotoon mutta siten että siitä ymmärtää ongelman. Eli ongelma on suurelta osin se, että mielipiteeni hänestä on loukkaava, mutta silti pitäisi jotenkin rakentavasti pystyä asiasta keskustelemaan hänen kanssaan. Pitäisi osata ilmaista itseään siten ettei ole loukkaava, että hän osaa ottaa asian asiana ja hänen vikansa ominaisuuksina. Siinäpä onkin sitten ongelma.