Tapasin maailman kauneimman naisen. Tai en tiedä voisiko sitä edes tapaamiseksi kutsua. Vaihdoin muutaman sanan bileiden melskeessä. Niin viaton, niin herkkä, niin iloinen. Satun tietämään mitä hän tekee työkseen, missä hän on opiskellut ja missä hän liikkuu. Mutta jotenkin en ole varma haluaisinko edes tavata häntä. Hän on mielessäni vähän liian täydellinen. Siitä kropasta ei voi edes puhua. Sisintä lämmittää ja pulssi nousee.

Tietysti haluaisin tavallaan tavata hänet, haluaisin hänet itselleni, mutta oikeasti en tiedä hänestä itsestään mitään. Kaikki minkä tiedän on pintaa, pelkkää ulkonäköä. Mikään rationaalinen suunnitelma miten hänet voisi tavata, menisi kokonaan "stalker"-genreen. Ei se ole mahdollista, en voi häntä tavata. Mutta sekään ei ole syy miksi en tiedä voinko häntä koskaan tavata. Onhan mahdollista että yllättäen törmään häneen jossain kaupungilla. Ihan rehellisesti sanoen pelkään sitä naista, tai oikeastaan, pelkään että tavatessani hänet hän ei enää olisikaan yhtä täydellinen. Pelkään että illuusio karisisi.

Juuri nyt minulle riittää, että tiedän että hän on olemassa, tuo täydellinen olento. En tarvitse häntä voidakseni rakastaa.

Uskon rakkauden filmitähtiin olevan samanlaista. Julia Roberts oli minulle joskus ikoni. Elämäni on parempi kun Julia on olemassa. Hän on unelma, joka ei ole totta, mutta unelma parantaa elämääni. Tämä täydellinen naiseni on samanlainen. Hän on unelma ja oikeasti olemassa, mutta hänen täydellisyytensä rakentuu epätietoisuuden illuusioon. Rakastan tätä illuusiota.

Samalla tiedän, olen heikko, seuraavan kerran kun kävelen kaupungilla; silmäni etsivät hänen silmiään, hänen hymyään ja kevyttä askelta. Jos hän vain sattuisi kävelemään vastaan.