Vaikka tällä hetkellä hommat ei mene ihan putkeen olen joiltain osin myös aika tyytyväinen itseeni. Suhtautumiseni vastoinkäymiseen on ollut aika "aikuista". Erityisesti, en ottanut itselleni luuserin roolia kun kävi ilmeiseksi että Neiti I:llä on toinen mies. Uskon ettei kukaan ole kiinnostunut luuserista ja jos vaikka joku olisikin kiinnostunut luuserista, minä ole kiinnostunut sellaisista naisista. Näillä perusteilla psyykkasin itseni sitten näissä aiemmin kuvatuissa bileissä sankariksi. Onnistuin yllättävän hyvin. Siinä varmaan auttoi se että olen, tätä nykyistä soppaa lukuunottamatta, saanut elämäni kuntoon. Minulla ei ole enää luurankoja kaapissa ja olen tullut sinuksi itseni kanssa. Voin aidosti olla avoin ihmisten kanssa ja myös itseluottamus on tätä myöten tullut riittäväksi.

Tämä sankarikonsepti ei kuitenkaan ole ongelmaton. Minusta on olennaista että myös mies voi ja saa osoittaa haavoittuvuutensa. Tätä kirjoittaessa tulee mieleeni että ehkä se liittyy juuri itseluottamukseen. Todellinen sankari voi vaikka itkeä julkisesti, mutta hän ei piehtaroi tuskassaan eikä sääli itseään. Hän ottaa vastoinkäymiset vastaan siten kun ne tulevat, muttei anna niiden nujertaa itseään.

Itse en ole vielä tuolla tasolla. Minun toteutukseni sankariroolista ei nujertunut vastoinkäymisistä, mutta samalla kielsi niiden olemassaolon. Sulloin surut luurangoksi kaappiin. Ehkä ongelma oli siinä että tämä oli vielä jollain asteella juuri rooli, eikä kokonaan omaa itseäni. Käyttämäni sananvalinta "sankarirooli" ehkä alleviivaa tätä asiaa enemmän kuin on tarpeen, mutta pieni tällainen vivahde tilanteessa oli. Itsetunto ja -luottamus kyllä olivat korkealla, mutta vielä hieman alempana kuin olisi tarvittu. No, en tästä soimaa itseäni, koska aina jää kehitettävää.

Nyt jäin vielä pohtimaan tätä sankarin roolia suhteessa Neiti I:hin ja hänen uuteen hoitoonsa. Pitäisikö minun käydä taistoon valkoisella ratsulla, pelastaa neitokainen viheliäisen roiston kynsistä, vai luottaa neidin omaan arvostelukykyyn? Tietysti sekä että, mutta minun pitää vielä tunnustella ja pohtia mikä on oikea aktiivisuuden taso. Voimannäyttö on, mikäli se tapahtuu oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa, varmasti mitä romanttisinta ritarillisuutta, mutta väärässä paikassa ja ajassa aika surkeaa. Toisaalta voin vain olla itseni ja toivoa että se riittää.

Elämme jännittäviä aikoja. Tänään on mieliala noussut taas paljon lähemmäs sankaria kuin luuseria, ja odotan melkein innostuneena tapaamistani I:n kanssa. Odotukset eivät ole korkealla, joten pettymyksen vaara ei ole suuri, mutta toiveitakin on.